Tekstit

Trauma

Sitä aina luulee olevansa menneisyytensä kanssa sujut. Tuntuu, että pikku hiljaa luovuttaa siitä taakasta ja pystyy jättämään sen taakseen. Sitten menet ja yrität keskustella äitisi kanssa. Oi luoja. Minä olen äitini suurin haava ja trauma. Olen lapsettomuuden tulos, adoptiolapsi, jonka piti olla pieni ja vaaleanpunainen. Minä olin iso ja sininen. Tai musta. Mutta kaikkea sitä, mitä minun ei pitänyt olla. Olin kiva siihen asti, kunnes minusta kasvoi minä, sellainen, kuin olen nyt. Iso, kovaääninen, suora ja täynnä elämää ja tunteita. Minä olin rehellisesti sanoen hirveä teini. Se on totta. Mutta olin myös rikkinäinen, hauras ja surullinen. Hylättykin. Muutin pois kotoa 17-vuotiaana, kun vanhempani eivät enää jaksaneet taistella. Jollain ihmeellä minusta tuli kuin tulikin jokseenkin ok ihminen, mutta yhtä asiaa en oppinut. Nimittäin huolehtimaan itsestäni. Minä liikuin huonoissa porukoissa, käytin päihteitä ja vanhempani eivät aina tienneet varmasti, missä olen. Minä en koskaan k
Lähetä kommentti
Lue lisää

Kirjoittamisen vaikeus

Olisi niinku miljoona älykästä ja ihmeellistä ajatusta ja kaikkea. Mutta kato kun ne on päässä. Ne eivät suostu tulemaan ulos näppäimistölle ja sitä kautta ruudulle. Lopulta tekee mieli taas kirjoittaa jostain tavallisesta. Arkisesta. Mutta sitähän meidän ihmisten elämä pääsääntöisesti on. Tavallista ja arkista. Ihan sama, miten paljon sitä ihmeellisiä asioita pyörittää päässään, kun todellisuus on melko... ihmeellistä omalla tavallaan. Miten ihmeellistä on, että on saanut pidettyä lapset elossa ja jokseenkin hyvässä kunnossakin vaikka kuinka monta vuotta. Mieskin on ihme kyllä vielä minun kanssani ja vaikuttaa edeleen siltä, että hän rakastaa minua. Ihme sekin. Minulla on työ, yritys ja mahdollisuuksia kehittää itseäni molempien kautta. Sekin on ihme. Minulla on harrastuksia, omat ihanat hevoset ja muut lemmikit. Ihmeellistä. Minulla on kaikki, mitä oikeastaan voin kaivata. Ihmeellistä. Taas on vaan todettava, että todellakin se ihmellinen löytyy arjesta. Kiitollisena ja  ihmeis
Lähetä kommentti
Lue lisää

Unelma-arki

Kyllä se vaan on niin, että ei mikään voita tasaista ja hyvää arkea. Töissä tilanne on vähän helpottanut, enää ei niin kovasti väsytä, mutta on vain ajan kysymys, kun taas seuraavaksi väsyttää. Tiedän, että poltan kynttilääni molemmista päistä kahden työn kanssa. Toisaalta. Kummastakaan työstä en ole valmis luopumaan kokonaan. Molemmissa on puolensa. Toivon niin kovasti, että saisin tehdä osapäiväistä päätyössäni, jotta voisin hieman enemmän pitää vapaata ja trimmata. Olen itseasiassa kehittelemässä aivan uutta konseptia mun firmaani. Olen tehnyt valmiiksi jo mainosmateriaalia ja kaikkea, mutta viimeinen uskallus puuttuu vielä. Mikä minua sitten estää? Uskallus kerta kaikkiaan. Enkä luota itseeni. Tiedän olevani eläinalan kova ammattilainen, tunnen eläimet, lajit ja tuotteetkin. Olen ammattilainen myös terveysalalla. Tiedän ja osaan asioita, mitä kovin moni muu ei osaa, eikä ainakaan tästä näkökulmasta. Silti -minä uskallan- asenne puuttuu. Tuntuu, että vähän väliä otan juoksua
Lähetä kommentti
Lue lisää

Väsyttävää lomailua

Kyllä ei sovi meikämandoliinille (:D) tämmönen lomailu. Lapset on kivoja, kun niiden kanssa on säännöllinen päivärytmi, ne ovat hoidossa ja itse saan toteuttaa omia ambitioitani. Kolme karmivan pitkää lomaviikkoa on takana, eikä niistä yksikään ole tuntunut lomalta. Ehkä en tiedä, miltä loman kuuluisi tuntua. Tai ehkä olen viettänyt sitä jotenkin väärin. Ensin koin, että minulla on vihdoin aikaa opiskella uutta ja tutkia asioita, joihin ei aikaisemmin ole ollut aikaa. Siitä tosin kyllä nautin erityisen paljon. Meditaatio, oma aika, rauhoittuminen, sitä minä tarvitsen.
Lähetä kommentti
Lue lisää

Löytyi.

Olen koko elämäni yrittänyt epätoivoisesti rikkoa rajoja, jotka minulle on asetettu. Kun muut eivät enää rajoja minulle asettanut, asetin niitä itse ja lähes pakonomaisesti tein hurjasti töitä päästäkseni maaliin. Maaliin, jota ei koskaan kuitenkaan tullut. Istun nyt juuri tällä hetkellä keskeneräisen maailmani navassa. Terassilla, joka on kesken, jossa maisema on kesken ja silti niin täydellinen. Minulla on ollut monia tavoitteita, joista en ole saanut kiinni millään. Olen yrittänyt olla parempi ihminen, äiti, opiskelija, työntekijä, yrittäjä, omistaja eläimille... Mutta koskaan en ole pysähtynyt, vaikka syvältä sielusta selvästi sitä vaatimusta on kuulunut. Joskus tosi lujaakin. Olen ajatellut pysähtymisen tarkoittavan muutaman minuutin rauhoittumista. Sen pitäisi riittää minulle, kun se riittää muillekin. Viis siitä, miltä syvällä sielussa minussa tuntuu. Tänään sen ymmärsin. Istun tosiaan nyt kotona, yksin. Lapset lähtivät, toinen isälleen, toinen mummin ja vaarin kanssa mökil
Lähetä kommentti
Lue lisää

Unelmia ja toimistohommia

Ei ole krapulaa, ei vapinaa, mutta silti... Unelmointi on ehkä parasta ajanvietettä, mitä olla saattaa. Voisin istua unelmoimassa päivät läpeensä. Harmi, ettei sitä tässä hektisessä ympäristössä arvosteta ollenkaan. Olen nyt päättänyt antaa itselleni päivittäin ajan unelmoida. Millaista olisi, jos saisin elää unelmaelämää? En joutuisi heräämään aamulla kiireeseen, vaan saisin herätä rauhassa ja vaikka katsella pari pätkää lempisarjaa ennen aamupalaa. Tekisin töitä lähellä kotia, ehkä jopa kotona, eläinten kanssa. Voisin pitää vaikka yksilövalmennuksia eläinavusteisesti. Mitä valmentaisin? Unelmointia, taloutta, eläimiin liittyviä juttuja, Osaanhan minä trimmata. Voisin vaikka opettaa ihmisiä trimmaamaan koiriaan. Kursseja eri aiheista. Koirahoitolakin voisi olla kiva. Tai vuokratalli. Eniten haluaisin tehdä hoivatyötä, jossa voisin toimia yhdessä eläimen kanssa, mutta asiakkaan kotona. Voitaisiin mennä mummojen ja pappojen kanssa lenkittämään koiraa, katsomaan lampaita ja hevosia.
Lähetä kommentti
Lue lisää

Epäonnistumisia

Aikaisempi pohdintani sai minut oikein tarttumaan vielä kerran erääseen ääretöntä häpeää herättäneeseen tilanteeseen tässä lähivuosina, kun opiskelin sairaanhoitajaksi. Olin suorittamassa viimeistä harjoitteluani eräässä lähiseudun ensiavussa, jonne menin siksi, että se tuntui kaikista suurimmalta haasteelta itselleni hoitotyön tekijänä. Halusin siis haastaa itseäni. Uskaltaa. Tarina alkaa vähän niinkuin... Oli synkkä ja myrskyinen iltavuoro. Olin mukavan, joskin hössöttävän hoitajan kanssa parina. Ensiapuun tuotiin potilas, jonka oireita en enää edes muista. Toista potilasta varten oli tilattu päivystävä laborantti ja hössöhoitsu pyysi minua kysymään päivystävältä lääkäriltä, josko hän haluaisi määrätä jotain labroja myös potilaasta, jonka oireita en muista. Kävelin reippaasti ja iloisesti lääkärin huoneen ovelle. Heippasin häntä ja kerroin asiani. Haluaisiko hän mahdollisesti nyt samalla otattaa labroja ensimmäisestä potilaasta. Lääkäri nosti hitaasti kylmän katseensa minuun, hoi
Lähetä kommentti
Lue lisää