matkalla olen perillä

Ei ole krapulaa, ei vapinaa, mutta silti... Unelmointi on ehkä parasta ajanvietettä, mitä olla saattaa. Voisin istua unelmoimassa päivät läpeensä. Harmi, ettei sitä tässä hektisessä ympäristössä arvosteta ollenkaan. Olen nyt päättänyt antaa itselleni päivittäin ajan unelmoida. Millaista olisi, jos saisin elää unelmaelämää? En joutuisi heräämään aamulla kiireeseen, vaan saisin herätä rauhassa ja vaikka katsella pari pätkää lempisarjaa ennen aamupalaa. Tekisin töitä lähellä kotia, ehkä jopa kotona, eläinten kanssa. Voisin pitää vaikka yksilövalmennuksia eläinavusteisesti. Mitä valmentaisin? Unelmointia, taloutta, eläimiin liittyviä juttuja, Osaanhan minä trimmata. Voisin vaikka opettaa ihmisiä trimmaamaan koiriaan. Kursseja eri aiheista. Koirahoitolakin voisi olla kiva. Tai vuokratalli. Eniten haluaisin tehdä hoivatyötä, jossa voisin toimia yhdessä eläimen kanssa, mutta asiakkaan kotona. Voitaisiin mennä mummojen ja pappojen kanssa lenkittämään koiraa, katsomaan lampaita ja hevosia....

Aikaisempi pohdintani sai minut oikein tarttumaan vielä kerran erääseen ääretöntä häpeää herättäneeseen tilanteeseen tässä lähivuosina, kun opiskelin sairaanhoitajaksi. Olin suorittamassa viimeistä harjoitteluani eräässä lähiseudun ensiavussa, jonne menin siksi, että se tuntui kaikista suurimmalta haasteelta itselleni hoitotyön tekijänä. Halusin siis haastaa itseäni. Uskaltaa. Tarina alkaa vähän niinkuin... Oli synkkä ja myrskyinen iltavuoro. Olin mukavan, joskin hössöttävän hoitajan kanssa parina. Ensiapuun tuotiin potilas, jonka oireita en enää edes muista. Toista potilasta varten oli tilattu päivystävä laborantti ja hössöhoitsu pyysi minua kysymään päivystävältä lääkäriltä, josko hän haluaisi määrätä jotain labroja myös potilaasta, jonka oireita en muista. Kävelin reippaasti ja iloisesti lääkärin huoneen ovelle. Heippasin häntä ja kerroin asiani. Haluaisiko hän mahdollisesti nyt samalla otattaa labroja ensimmäisestä potilaasta. Lääkäri nosti hitaasti kylmän katseensa minuun, hoi...

Siinä se nyt on. Kirjoitettuna auki se lause, jonka takia mikään ei muutu. En uskalla tehdä mitään uutta. En uskalla, vaikka tiedän, että elämä kantaa. Että minun pitäisi uskaltaa, koska aina pääsee takaisin taaksepäin, jos eteenpäin olikin liian pitkä matka. Mutta en uskalla. En saatana uskalla. Voi mitä kaikkea haluaisinkaan. Enemmän aikaa, positiivisuutta, rakkautta, uskallusta, enemmän kaikkea onnea ja rahaakin. Minulla on kymmenittäin ideoita, miten voisin saavuttaa edellä mainittuja asioita, mutta en uskalla. En saatana uskalla. Miksi en uskalla? Olen aiheuttanut tähän päivään mennessä uskomattoman paljon häpeää ja rahanmenoa vanhemmilleni ja en halua tehdä sitä enää. En halua tuottaa kenellekään enää mitään pahaa. Silloin, kun hautasimme suurimman unelmani, meidän eläinkaupan kannattamattomana, sanoi isäni, että hän oli tiennyt, että tässä käy näin. Ja sanoi hän sen ennen, kuin me olimme edes alussakaan. Kukaan ei ole koskaan uskonut minuun ja kykyihini. Lapsuuden hylkäämi...