Epäonnistumisia
Aikaisempi pohdintani sai minut oikein tarttumaan vielä kerran erääseen ääretöntä häpeää herättäneeseen tilanteeseen tässä lähivuosina, kun opiskelin sairaanhoitajaksi. Olin suorittamassa viimeistä harjoitteluani eräässä lähiseudun ensiavussa, jonne menin siksi, että se tuntui kaikista suurimmalta haasteelta itselleni hoitotyön tekijänä. Halusin siis haastaa itseäni. Uskaltaa.
Tarina alkaa vähän niinkuin... Oli synkkä ja myrskyinen iltavuoro. Olin mukavan, joskin hössöttävän hoitajan kanssa parina. Ensiapuun tuotiin potilas, jonka oireita en enää edes muista. Toista potilasta varten oli tilattu päivystävä laborantti ja hössöhoitsu pyysi minua kysymään päivystävältä lääkäriltä, josko hän haluaisi määrätä jotain labroja myös potilaasta, jonka oireita en muista.
Kävelin reippaasti ja iloisesti lääkärin huoneen ovelle. Heippasin häntä ja kerroin asiani. Haluaisiko hän mahdollisesti nyt samalla otattaa labroja ensimmäisestä potilaasta. Lääkäri nosti hitaasti kylmän katseensa minuun, hoitajaopiskelijaan. Kysyi ivallisesti, että mitäköhän labroja minun mielestäni potilaasta pitäisi ottaa? Vastasin heti, että ei hajuakaan, tulin vain kysymään, kun toinen hoitaja sitä minulta pyysi, etten varsinaisesti tiedä potilaasta mitään, en ole häntä hoitanut.
Lääkäri kirjaimellisesti huusi minulle, miten ammattitaidoton ja kädetön hoitaja olen, kun en osaa kunnollista raporttia potilaasta antaa. Kuuntelin solvausta ja rähinää aivan liian pitkään, enkä kyennyt vastaamaan mitään. Poistuin ovelta itkua pidätellen. Menin toimistoon rauhoittumaan ja lääkäri seurasi perässä ja jatkoi huutamistaan. Purin huulta, päätin pääni sisällä, etten anna lääkärin nähdä, miten kovasti hänen sanansa satuttavat. Lääkäri huusi minulle mm. miten minusta ei ole toimimaan työssä vaativassa yksikössä, että minulaisilleni hoitajille on paikkoja vanhainkodeissa. En enää näin pari vuotta myöhemmin pysty kaikkea muistamaan, mutta uskomattomia törkeyksiä arvostettu ortopedi sairaanhoitajaopiskelijalle huusi. Toimistossa oli myös toinen työntekijä, joka kuuli kaiken ja varmasti huomasi, miten pahalta kaikki tuntui. Hän yritti muutamalla sanalla lohduttaa, mutta ei se oikein osunut silloin. Parhaalle kaverilleni kirjoitin viestin, jossa kerroin, että pääsen 21.30 töistä, soitan heti ja itken. Näin myös tein. Se helpotti vähän.
En uskaltanut kertoa asiasta koulussa opettajille, en oikeastaan kenellekään. Hössöhoitsulle kerroin, mutta hän käski unohtaa koko homman ja sanoi, että lääkärillä on varmaan vaan vähän paha päivä. Kaksi vuotta myöhemmin edelleen saan vedet silmiini tämän asian vuoksi. Ehkä minä olen liian herkkä sairaanhoitajaksi. Ehkä minä ennen haluaisin palluttaa vanhainkodissa mummoja, kuin tehdä vaativaa hoitotyötä kusipäisten narsistien kanssa.
Näin lääkäriä muutaman päivän kuluttua, kun hän oli mukana kipsaamassa erään potilaan jalkaa. Näin lääkärin ilmeestä, että hän ei ollut ilmeisesti ajatellut minun olevan opiskelija. Asia ei sinänsä ole yhtään sen kummallisempi. Kenellekään ei pitäisi puhua siten, kuin lääkäri puhui minulle.
Nyt ymmärrän paremmin, miten sairas lääkäri oli. Miten surullista voi hänen elämänsä olla, kun elämässä ei todellakaan ole kuin työ ja sielläkin työtoverit vihaavat ja pelkäävät häntä. Muut hoitajat kertoivat, miten ilkeitä asioita lääkäri on heille sanonut, silti en kehdannut kertoa omasta kokemuksestani kenellekään. Ehkä nyt on aika saada tälle tarinalle päätepiste.
Terveiseni lääkärille: Onnistuit kertalaakista musertamaan itsetuntoni ja ammatillisen identiteettini. Ne molemmat olivat vasta kovin orastavassa vaiheessa. Sen sijaan, että olisit ohjannut minua toimimaan oikein, sinä huusit ja solvasit minua törkeästi. En unohda sinua ikinä. Toivon sinulle parempaa tulevaisuutta kuitenkin. Ja impotenssia.
Tarina alkaa vähän niinkuin... Oli synkkä ja myrskyinen iltavuoro. Olin mukavan, joskin hössöttävän hoitajan kanssa parina. Ensiapuun tuotiin potilas, jonka oireita en enää edes muista. Toista potilasta varten oli tilattu päivystävä laborantti ja hössöhoitsu pyysi minua kysymään päivystävältä lääkäriltä, josko hän haluaisi määrätä jotain labroja myös potilaasta, jonka oireita en muista.
Kävelin reippaasti ja iloisesti lääkärin huoneen ovelle. Heippasin häntä ja kerroin asiani. Haluaisiko hän mahdollisesti nyt samalla otattaa labroja ensimmäisestä potilaasta. Lääkäri nosti hitaasti kylmän katseensa minuun, hoitajaopiskelijaan. Kysyi ivallisesti, että mitäköhän labroja minun mielestäni potilaasta pitäisi ottaa? Vastasin heti, että ei hajuakaan, tulin vain kysymään, kun toinen hoitaja sitä minulta pyysi, etten varsinaisesti tiedä potilaasta mitään, en ole häntä hoitanut.
Lääkäri kirjaimellisesti huusi minulle, miten ammattitaidoton ja kädetön hoitaja olen, kun en osaa kunnollista raporttia potilaasta antaa. Kuuntelin solvausta ja rähinää aivan liian pitkään, enkä kyennyt vastaamaan mitään. Poistuin ovelta itkua pidätellen. Menin toimistoon rauhoittumaan ja lääkäri seurasi perässä ja jatkoi huutamistaan. Purin huulta, päätin pääni sisällä, etten anna lääkärin nähdä, miten kovasti hänen sanansa satuttavat. Lääkäri huusi minulle mm. miten minusta ei ole toimimaan työssä vaativassa yksikössä, että minulaisilleni hoitajille on paikkoja vanhainkodeissa. En enää näin pari vuotta myöhemmin pysty kaikkea muistamaan, mutta uskomattomia törkeyksiä arvostettu ortopedi sairaanhoitajaopiskelijalle huusi. Toimistossa oli myös toinen työntekijä, joka kuuli kaiken ja varmasti huomasi, miten pahalta kaikki tuntui. Hän yritti muutamalla sanalla lohduttaa, mutta ei se oikein osunut silloin. Parhaalle kaverilleni kirjoitin viestin, jossa kerroin, että pääsen 21.30 töistä, soitan heti ja itken. Näin myös tein. Se helpotti vähän.
En uskaltanut kertoa asiasta koulussa opettajille, en oikeastaan kenellekään. Hössöhoitsulle kerroin, mutta hän käski unohtaa koko homman ja sanoi, että lääkärillä on varmaan vaan vähän paha päivä. Kaksi vuotta myöhemmin edelleen saan vedet silmiini tämän asian vuoksi. Ehkä minä olen liian herkkä sairaanhoitajaksi. Ehkä minä ennen haluaisin palluttaa vanhainkodissa mummoja, kuin tehdä vaativaa hoitotyötä kusipäisten narsistien kanssa.
Näin lääkäriä muutaman päivän kuluttua, kun hän oli mukana kipsaamassa erään potilaan jalkaa. Näin lääkärin ilmeestä, että hän ei ollut ilmeisesti ajatellut minun olevan opiskelija. Asia ei sinänsä ole yhtään sen kummallisempi. Kenellekään ei pitäisi puhua siten, kuin lääkäri puhui minulle.
Nyt ymmärrän paremmin, miten sairas lääkäri oli. Miten surullista voi hänen elämänsä olla, kun elämässä ei todellakaan ole kuin työ ja sielläkin työtoverit vihaavat ja pelkäävät häntä. Muut hoitajat kertoivat, miten ilkeitä asioita lääkäri on heille sanonut, silti en kehdannut kertoa omasta kokemuksestani kenellekään. Ehkä nyt on aika saada tälle tarinalle päätepiste.
Terveiseni lääkärille: Onnistuit kertalaakista musertamaan itsetuntoni ja ammatillisen identiteettini. Ne molemmat olivat vasta kovin orastavassa vaiheessa. Sen sijaan, että olisit ohjannut minua toimimaan oikein, sinä huusit ja solvasit minua törkeästi. En unohda sinua ikinä. Toivon sinulle parempaa tulevaisuutta kuitenkin. Ja impotenssia.
Kommentit
Lähetä kommentti