En uskalla
Siinä se nyt on. Kirjoitettuna auki se lause, jonka takia mikään ei muutu. En uskalla tehdä mitään uutta. En uskalla, vaikka tiedän, että elämä kantaa. Että minun pitäisi uskaltaa, koska aina pääsee takaisin taaksepäin, jos eteenpäin olikin liian pitkä matka. Mutta en uskalla.
En saatana uskalla. Voi mitä kaikkea haluaisinkaan. Enemmän aikaa, positiivisuutta, rakkautta, uskallusta, enemmän kaikkea onnea ja rahaakin. Minulla on kymmenittäin ideoita, miten voisin saavuttaa edellä mainittuja asioita, mutta en uskalla. En saatana uskalla.
Miksi en uskalla? Olen aiheuttanut tähän päivään mennessä uskomattoman paljon häpeää ja rahanmenoa vanhemmilleni ja en halua tehdä sitä enää. En halua tuottaa kenellekään enää mitään pahaa. Silloin, kun hautasimme suurimman unelmani, meidän eläinkaupan kannattamattomana, sanoi isäni, että hän oli tiennyt, että tässä käy näin. Ja sanoi hän sen ennen, kuin me olimme edes alussakaan.
Kukaan ei ole koskaan uskonut minuun ja kykyihini. Lapsuuden hylkäämiskokemukset näkyvät joka päivä elämässäni siten, että pelkään epäonnistua ja sitä, että minut hylätään, koska en ole oikeanlainen. Vanhempani olisivat halunneet minulle turvatun eläkeviran kunnalta tai pankista. Sellasita, mitä he itse ovat eläneet. Minä en ole koskaan halunnut sellaista. Olen yrittänyt uskaltaa olla erilainen, mutta se ei ole mennyt kovin hyvin. Loputon tarpeeni tulla hyväksytyksi on estänyt minua lopulta olemasta minä.
Minä en siis uskalla, koska pelkään, ettei sen jälkeen minusta enää välitetä. Vaikka todennäköistä on, että välitetään edelleen. Pelkään myös, että minulle sanotaan jälleen kerran, että "mitäs minä sanoin", kun jälleen epäonnistun.
Pelkään niin paljon epäonnistumista, etten uskalla edes yrittää.
Jään pureskelemaan tätä. Tähän palataan vielä. Aion nimittäin yrittää, onnistua ja nousta vihdoin omille siivilleni. Heti, kun uskallan.
En saatana uskalla. Voi mitä kaikkea haluaisinkaan. Enemmän aikaa, positiivisuutta, rakkautta, uskallusta, enemmän kaikkea onnea ja rahaakin. Minulla on kymmenittäin ideoita, miten voisin saavuttaa edellä mainittuja asioita, mutta en uskalla. En saatana uskalla.
Miksi en uskalla? Olen aiheuttanut tähän päivään mennessä uskomattoman paljon häpeää ja rahanmenoa vanhemmilleni ja en halua tehdä sitä enää. En halua tuottaa kenellekään enää mitään pahaa. Silloin, kun hautasimme suurimman unelmani, meidän eläinkaupan kannattamattomana, sanoi isäni, että hän oli tiennyt, että tässä käy näin. Ja sanoi hän sen ennen, kuin me olimme edes alussakaan.
Kukaan ei ole koskaan uskonut minuun ja kykyihini. Lapsuuden hylkäämiskokemukset näkyvät joka päivä elämässäni siten, että pelkään epäonnistua ja sitä, että minut hylätään, koska en ole oikeanlainen. Vanhempani olisivat halunneet minulle turvatun eläkeviran kunnalta tai pankista. Sellasita, mitä he itse ovat eläneet. Minä en ole koskaan halunnut sellaista. Olen yrittänyt uskaltaa olla erilainen, mutta se ei ole mennyt kovin hyvin. Loputon tarpeeni tulla hyväksytyksi on estänyt minua lopulta olemasta minä.
Minä en siis uskalla, koska pelkään, ettei sen jälkeen minusta enää välitetä. Vaikka todennäköistä on, että välitetään edelleen. Pelkään myös, että minulle sanotaan jälleen kerran, että "mitäs minä sanoin", kun jälleen epäonnistun.
Pelkään niin paljon epäonnistumista, etten uskalla edes yrittää.
Jään pureskelemaan tätä. Tähän palataan vielä. Aion nimittäin yrittää, onnistua ja nousta vihdoin omille siivilleni. Heti, kun uskallan.
Kommentit
Lähetä kommentti