Trauma

Sitä aina luulee olevansa menneisyytensä kanssa sujut. Tuntuu, että pikku hiljaa luovuttaa siitä taakasta ja pystyy jättämään sen taakseen. Sitten menet ja yrität keskustella äitisi kanssa. Oi luoja.

Minä olen äitini suurin haava ja trauma. Olen lapsettomuuden tulos, adoptiolapsi, jonka piti olla pieni ja vaaleanpunainen. Minä olin iso ja sininen. Tai musta. Mutta kaikkea sitä, mitä minun ei pitänyt olla. Olin kiva siihen asti, kunnes minusta kasvoi minä, sellainen, kuin olen nyt. Iso, kovaääninen, suora ja täynnä elämää ja tunteita.

Minä olin rehellisesti sanoen hirveä teini. Se on totta. Mutta olin myös rikkinäinen, hauras ja surullinen. Hylättykin. Muutin pois kotoa 17-vuotiaana, kun vanhempani eivät enää jaksaneet taistella. Jollain ihmeellä minusta tuli kuin tulikin jokseenkin ok ihminen, mutta yhtä asiaa en oppinut. Nimittäin huolehtimaan itsestäni.

Minä liikuin huonoissa porukoissa, käytin päihteitä ja vanhempani eivät aina tienneet varmasti, missä olen. Minä en koskaan kertonut. Koska en ollut hyväksytty, en kokenut, että olisin voinutkaan. Olen tavallaan ollut oma paras ystäväni pienestä lähtien. Minä olin jo alta 15-vuotiaana viikkoja pois kotoa, poikaystävän luona. En muista vanhempieni juuri soitelleen. En muista edes, mistä sain uusia puhtaita vaatteita. En usko, että olisin montaa yötä ollut kotona. Ehkä poikaystävän vanhemmat pitivät minusta huolta.

Minä koen olleeni tiellä. Koen, ettei kukaan aidosti ollut kiinnostunut minusta, eikä kukaan oikeasti halunnut minua enää kotiin, kun en ollut söpö ja vaaleanpunainen. Minä olisin tarvinnut muutaman perkeleen, yhteisen reissun jonnekin, tiukat rajat ja parhaan ystävän. Minä muistan, miten äitini sanoi aina, ettei hän juttele asioistaan kenenkään kanssa. Ja se sai koskea myös minua. Muistan, miten hän koki kiusallisena minun tarpeeni keskustella ja jutella. Miten hän ei oikein halunnut kuulla asioitani.

Ja minä kapinoin. Lujaa. Kaikesta. Ja voitin. Minä pääsin pois 17-vuotiaana. Väkivaltaisen miehen kanssa. Miehen, joka joi paljon. Miehen, joka pahoinpiteli minua. Ja minä koin silti voivani paremmin, kuin kotona. Vei vuosia ymmärtää tämä kaikki. Minä kannanan mukanani äitini haavaa. Lapsettomuuden haavaa. Ehkä hän on kateellinen minun pojistani, minun suhteestani poikiini. Minun tapaani olla vanhempi. Minun kasvaneeseen itseluottamukseen. Minun vanhemmuudestani, minun perheestäni. Minun elämästäni.

Minun pitää antaa hänelle anteeksi, sillä hän ei pysty antamaan anteeksi minulle. Olen vihdoin tarpeeksi ehjä. Kiitos.